Jyväskylän keskustan tuntumassa muutama vuosi sitten, koin mielenkiintoisen kohtaamisen. Vietin rauhallista huhtikuun lopun kevätiltaa ja nautin keskustan tuntumassa sijaitsevan pienehkön ravitsemusliikkeen antimista. Terassilla ei ollut juuri muita ihmisiä. Vieressä vain muutamia puluja..

Lasissani pirskahteli vahvanpuoleinen alankomaalainen IPA-olut. Vahvuus oli riittävä ja tarpeellinen. IPA-oluessa täytyy olla tietynlainen sairas potku. Sen pitää tuntua sielussa. Hollantilaisen oluen olen aina jostain syystä mieltänyt kirsikkaan liittyväksi. Ehkä olen väärässä. Ajatukseni harhailivat Hollantiin. Hollanti, tuo tulevaisuudessa meren pohjamutaa oleva Pohjois-Pohjanmaan kokoinen jalkapallohullu maa…
Yhtäkkiä ajatukseni keskeyttää vanhempi herrasmies, joka mumisee jotain lippalakistani. Ensin ajattelen, että miesparka kinuaa kaljarahaa. Yritän pinnistää keskittymiseni kuunnellakseni mitä mies minulle sanoo. Teillä on hieno lakki, mies mumisee. Vastaan hieman lakonisesti mutta kohteliaasti tutun lauseen: “Lohi on Lohi”.
Hän vastaa minulle samoin sanoin.

Mies kertoo minulle asuneensa 1980-luvun alussa Koskenharjun kentän läheisyydessä.
Urheilumiehiä hän ei kertomansa mukaan ole, mutta Lohen pelejä hän kävi, ja käy edelleen silloin tällöin katsomassa.
Kerron hänelle itsestäni, että vaikka Lohea kannatankin, niin pesäpallosta en tiedä jumalauta mitään. Eikä tarvitsekaan. Mennään aate edellä. Ehkä vahva hollantilainen olut alkaa vaikuttaa, sillä löydämme jutun aihetta pian vaivattomasti lisää. Puhumme päivän politiikasta, ja Juice Leskisestä, jonka kirjaa kannan mukanani iltalukemisena (tai rekvisiittana). Juice osasi kirjoittaa, mutta juoppohan hän oli. Eikä siinä mitään. Viini vei miestä.

Keskustelumme siirtyy Työväen Urheiluliiton kautta uudelleen Loheen ja Koskenharjuun.
Hän kertoo, että oudoin sattumus, joka hänelle on hänen 80-vuotisen elämänsä aikana käynyt, tapahtui juurikin Koskenharjun kentällä.

Elettiin vuoden 1981 syksyä. Syyskuu oli vaihtunut lokakuuhun. Miehellä oli tapana käydä lauantaisin kavereidensa kanssa pelaamassa porukalla sököä. Peliä pelattiin tottakai tosissaan ja ansaintamielessä. Joskus kävi tuuri, toisinaan ei.
-Tai taitoahan se vaatii, hän muistaa huomauttaa.

Korttipeli-illan päätteeksi käytiin vielä ryypyllä, jonka jälkeen oli aika suunnata kotiin. Mies käveli Tourujoen vartta pitkin kohti Koskenharjua. Hän tunsi alkoholin vaikutuksen, mutta sen erityisemmin humalassa hän ei ollut. Tuulen tuiverrus oli luja ja oli todella pimeää. Mies ajatteli, että kesä on nyt muisto vain. Edessä ovat hyiset kuukaudet. Talvi on perseestä. Perseestä on myös kävellä tihkusateessa hyisessä syystuulessa.

Lähestyessään Koskenharjun kenttää Tourujoen puolelta, hän kuuli taivaalta jonkinlaista jylinää. Varmaankin Tikkakoskelta noussut lentokone.
-Erikoinen aika lentää, hän ajatteli.
Jylinä hieman voimistui, ja sitten vaimeni vähitellen. Tuli täysin hiljaista. Sitten yhtäkkiä, juurikin pesäpallokentän kohdilla, joesta kuului valtava loiskahdus ja valkoinen hehku valaisi tienoon. Mies säikähti niin, että horjahti taaksepäin ja jäi tuijottamaan näkyä, minkä hän on muistanut jo yli 40 vuotta. Hän katseli edessään leijuvaa esinettä.

Kohde oli suunnilleen amerikkalaisen jalkapallon muotoinen ja pituudeltaan noin metrin. Sen pinta näytti metallinhohtoiselta, mutta samalla ikään kuin elävältä. Pinnan muodot näyttivät lainehtivan, ja se hohti valkeaa valoa. Hän haistoi tutun hajun. Metallisen sähköpalon tyylisen terävän katkun. Sitten varoittamatta, kohde ampaisi mieletöntä vauhtia suoraan ylöspäin.
Sen nopeus oli varmasti yli 1000 kilometriä tunnissa. Minkäänlaista ääntä ei kuulunut
missään vaiheessa. Kohde oli poistunut aivan yhtä nopeasti, kuin se oli ilmestynyt. Oli aivan hiljaista. Sitten mies havahtui tuulenpuuskaan, ja kaikki oli normaalisti.
Lehdet putoilivat puista ja sinkoilivat tuulen mukana. Hän katsoi käsiään, jotka vapisivat.
Sen jälkeen hän katsoi ympärilleen, missään ei ketään. Hän jatkoi ripeästi kotiinsa, epäillen samalla mielenterveyttään ja viimeistä viinaryyppyä. Sinä yönä uni ei tullut.

Miehen lopetettua kertomuksen hän kysyy, pidänkö häntä nyt hulluna. Vastaan, että en lainkaan. Tarina oli hieno. Mietin, että se mitä hän tuona iltana näki, on meiltä muilta vielä näkemättä. Ehkä me muut elämme luolassa, josta hän on jo vuonna 1981 kävellyt pois.
Televisiosarjaa lainatakseni, ehkä se totuus on tuolla jossain.

Jatkamme vielä illanviettoa ja keskustelemme lisää muun muassa Juicen musiikista.
Seuraamme liittyy muitakin iloisia veikkoja, mutta miehen tarinasta emme enää puhu.
Vaistoan, että hän ei sitä aivan jokaiselle kadulla vastaantulevalle kerro. Alkoholi alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa motorisiin kykyihini ja totean itselleni, että nyt on parempi
lähteä kotiin.

Lähtiessäni, huikkaan vielä miehelle, että nähdään taas Koskenharjulla.
-Nähdään taas Koskenharjulla mies vastaa.

-Kalaisa89

Tonnin blogi julkaisee myös vierailijoiden kirjoituksia, joita voi lähettää meille tonninkalat@gmail.com